600 vuotta Myllykylän ja Lanajoen vaiheita Tottijärven ja Karkun rajalla

© Teksti ja kuvat: Yrjö Punkari, 2007-2008

Vasemmalla Kuloveden Sarkolanlahteen laskeva Lanajoki Kuninkaankartastossa 1770-luvulta. Joen ylin järvi Rekolanjärvi on enää suoalue, Siukolanjärvi on pitkälle ruohottunut, mutta Murtoonjärvi on ehkä joen virtauksen vuoksi hieman vähemmän ruohottunut. 1800-1900-luvun vaihteessa Lanajoki oli varsin tunnettu uittoväylä Suonojärveltä Kuloveteen. Alin järvi joen oikealla puolella on vanhoissa kartoissa Iso Joutsijärvi, mutta 1920-luvulla järven nimi on muuttunut Hätikkö- tai Hätikkäjärveksi. Se ei laske Lanajokeen vaan Joutsjoki-nimisenä Metsäkulman ja Pienen Joutsijärven (nyk. Jouttijärvi) kautta koilliseen Maivanselkään.

Lanajoki ei ole kovin kauan ollut nimeltään Lanajoki. Asiakirjoissa on käytetty 1900-luvun alkupuolelle asti nimeä Sarkolanjoki. Rinnan tai mahdollisesti aiemmin on käytetty nimiä Miemojoki, Niemojoki ja Miamojoki, jotka nimet tosin saattavat olla väännöksiä samasta perussanasta. Miemo tarkoittaa Lönnrotin sanakirjan mukaan tainnoksissa olevaa - shamaanistako silloin lie kysymys? Athanasius Rosengrénin piirtämässä kartassa Sarkolanlahden suuhun on merkitty NiemoPietarin asunto. Miemo -nimi esiintyy jo isojakokartassa (Miemon silta). (Jaakkola 1925) Lana-nimi, josta Lanankosken luona oleva Lanan torppa lienee saanut nimensä, voi olla hyvin vanha; se viittaa eräkauden lana-nimiseen kalanpyydykseen. (HLA 2757/1891; TMA 1915) Kaikki nämä vanhoilta vaikuttavat nimet tuovat mieleen pikemminkin lappalais- tai saamelaisasutuksen. Perimätietojen mukaan Suonojärven pohjoispuolella - siis myös Myllykylässä - asuikin muinoin pienikokoisia, kalastelevia ja metsästeleviä lappalaisia, käytännössä kantasuomalaisia, joiden tekemiä kiukaita ja katiskoja alueelta on löydetty useita. Lanajoen Sotatokeen koskessa lappalaisten kerrotaan vastustaneen suomalaisia. (Kaarninen 1998, 103; Maajoki 1939, 51, 70-72)

Unto Salon mukaan Sarkola ja Sorva (=saamen hirvi) ovat olleet lapinkyliä 1200-luvulle asti. (Salo 2004, 159) Lappalaisten läsnäolo Lanajoen ympäristössä lähes uudelle ajalle asti selittäisi myös sen, että tyypilliset pirkanmaalaiset rautakautiset kalmistot puuttuvat alueelta kokonaan. Sarkolan keskiaikaisen kyläalueen rautakautiset löytöpaikat Talola, Peltoaho ja Erkkilä ovat harvoja poikkeuksia, ja nekin on alustavasti ajoitettu vasta rautakauden lopulle. (Adel 2003)

Tottijärven nimen alkuperä on hyvin vanha, koska Turun tuomiokirkon Mustassakirjassa se on jo 1416 muodossa Totkyrajerffuj. Muuan arkkiteini Johannes Anundinpoika, joka oli hankkinut maaomistuksia eri puolilta Suomea, lahjoitti silloin Tottijärven tilan sekä yhden tilan Laukon kylästä Pyhän Johanneksen alttarin ylläpitäjiksi (REA 362). Tottijärvellä ja Laukolla on täytynyt olla jo silloin jotakin tekemistä toistensa kanssa. Mutta mitä, on toistaiseksi tuntematonta. 1480-luvulta tunnetaan katselmusmies Jönis Tåhkejerfuj. Vuonna 1488 Johan de Tokkiæerffuj sai Kallialan kirkolta 2 puntaa ruista lainaksi. Vaikka Juho Kurjen leski Ingeborg Tott asui Tottijärven kartanossa vuodesta 1577 lähtien, hänestä Tottijärven nimi ei voi enää tulla; Tottien suku tuli Suomeen vasta sen jälkeen, kun Tottijärven nimi oli jo olemassa. (Raevuori 1963, 20; FMU 2077/vuosi 1433 lienee väärä, koska Erik Ragvaldsson vaikutti vasta 1480-luvulla; Suvanto 2001)

(Kuva vas.) Tottijärven kartanon rakennuksista on jäljellä vain sokkelikiviä. Kartano paloi vuoden 1918 taisteluissa eikä sitä rakennettu uudelleen.

Myllykylän vaiheet olisivat ehkä jääneet tuntemattomiksi, elleivät Laukko ja sen yhteydessä ollut Tottijärven rälssitila olisi pyrkineet vahvemman oikeudella tunkeutumaan Sarkolan (Sarkoilan) talonpoikien niityille ja koskiosuuksille. Oletettavasti Sarkolan isännät ovat raivanneet Myllykylän vaiheilta niittyjä jo kauan aikaisemmin. Kiistanalainen alue sijaitsee Murtoonjärven ympäristössä Lanankoskesta Hummerkoskeen asti. Ensimmäinen viittaus kiistaan on vuodelta 1422, jolloin Bengt Lydekeninpoika, siis Klaus Lydekenpoika Djäknin veli, antaa tuomiokirjeen, jossa määritetään Suoniemen Sarkolan ja Karkun Kutalan isäntien yhteinen etu toimissa Suoniemen Vahalahtea ja Vesilahden Salospohjaa ja Laukkoa vastaan.

Laukko ja Tottijärvi ovat olleet luonnollisia vastustajia, mutta koska mukana on ollut myös Salospohjan jakokunta Narvan länsipuolelta, tämän alueen isännillä on täytynyt olla Lanajoen alueella joko metsiä tai peräti myllyn paikka. Salospohjaan kuuluivat Kuralan, Niemen, Ojoisten, Hiirenojan ja Suonolan kylät.  1569 Jören Simonsson Kuralasta sai sakkoa vallattuaan saman kylän Simon Vattuselta myllynpaikan. Mylly tuskin oli muualla kuin Lanajoella, koska Salospohjan alueella koskia ei ollut ja Narvanjoki oli jo vallattu. Sinne suuntaan myös Salospohjan alueen maaomistukset suuntautuivat. Olipa Ojoisten Bent Marcusson jopa todistamassa Laukon ja Sarkolan rajan kulkua 4.5.1501. (Suvanto 2001, 1060-7)

Oikealla on Murtomaan ja Tottijärven kartanon alue Kuninkaankartaston mukaan (karttalähde: Alanen, Kepsu, 1989). Kartano sijaitsi Tottijärven kaakkoiskulmassa viimeistään 1400-luvulta lähtien. Vuoden 1918 taisteluissa kartano poltettiin eikä sitä rakennettu enää uudelleen. Kartanon oikealle puolelle rakennettiin Vesilahden kappelina toiminut Tottijärven ensimmäinen kirkko 1660-luvulla. Vuonna 1906 itsenäistynyt Tottijärvi liitettiin Nokiaan 1976.

Vanhojen karttojen mukaan alueella risteili useita kärryteitä. Teistä kuvastuu hyvin Lanajoen alueen niittyjen ja myllyjen merkitys. Tottijärven kirkon ja kartanon suunnalta tuli kaksi tietä Lanajoelle; toinen Gränstolpan (’rajatolppa’) kautta Siukolanjärvelle ja toinen Pihnalanperän kautta Murtoonjärven eteläpuolelle. Laukkolaiset kulkivat Lanankoskelle Joutsijoelta Nystadin eli Koivuniemen, Svansöön, Hätikkäjärven ja Pelttarin kautta. Joen itäpuolella kulki tie Suonojärven pohjoispäästä alkaen ainakin Gränstolppaan asti. Sarkolasta ei näytä tulleen suoraa tietä tai polkua, vaan karttojen perusteella sieltä tultiin Murtomaalle Tottijärven kirkon ja kartanon kautta. Muita teitä lännen suunnasta ei näytä tulleen.

Vielä 1505 raja vahvistettiin kulkevaksi Hugmarkoskij -nimisen paikan kautta, mutta rajapyykin paikkaa myllyyn nähden ei määritetty. (FMU 5131). Sarkolan miehet tulkitsivat pyykin paikan omalla tavallaan, ja siirtyivät laukkolaisten mielestä vaivihkaa rajan Laukon puolelle, mistä laamanni Henrik Steninpoika antoi tuomionsa vuoden 1510 paikkeilla.

Sarkola oli keskiajalla suuri ja voimakas kylä, jonka taloja olivat mm. Luiri, Erkkilä, Paavola, Nikkilä, Tuomola, Pauhu, Rekola, Hoikkala, Mattila, Keso, Talola, Mekkonen, Kouhi/Pelttari sekä muutama autioitunut tila. (Suvanto 2001, 316) Pelttari tarkoittaa vaskiseppää, joka valaa kulkusia, valjaan osia ja sillan kaaria (Jokipii 1974, 419). Sarkola kuului Suoniemeen, joka kuitenkin oli Karkun eli muinaisen Sastamalan pitäjän saarnahuonekunta vuodesta 1658, kappeliseurakunta vuodesta 1729, kunta vuodesta 1868 ja oma seurakunta vuodesta 1942. Vuonna 1973 koko Suoniemi liitettiin Nokiaan. (Oja 1970)

Mielenkiintoista on, että vuoden 1501 asiakirjan mukaan Hummerkoskessa oli mylly, jota sittemmin oli ruvettu sanomaan Jepen myllyksi (Iespes quern, FMU 4906; myöh. Jeppes qwarn). Hummerkosken mylly saattaa olla vanhin Lanajoen myllyistä. Se on liikenteellisesti hyvässä paikassa ja sen yläpuolella on veden säännöstelyyn riittävän laaja myllylampi. Mistä moinen nimi myllylle? Jeppe -nimi oli melko yleinen keskiajalla, mutta tässä tapauksessa Jeppe tarkoittanee ilmeisimmin Klaus Kurjen isää Jeppe Kurkea. Seppo Suvanto on kuitenkin huomauttanut, että Klaus Kurjen n. 1440-syntyneen Birgitta-sisaren kolmas aviomies oli myös nimeltään Jeppe eli  Jeppe Folmarinpoika (myös nimi Jakob).

Jeppe Folmarinpojan ja Birgitta Kurjen avioliitto lienee solmittu 1490-luvulla ja pari asusti mm. Nyynäisissä. 1500-luvun alussa Jeppe Folmarinpoika oli Ylä-Satakunnan tuomari ja omisti mm. Nokian kartanon ja rälssitilan Vääksystä, mutta hänen ei tiedetä omistaneen mitään Laukon osia. Myllyä hän tuskin olisi ehtinyt rakentamaankaan Hummerkoskeen vuoteen 1501 mennessä, jolloin Jepen myllystä puhutaan jo asiakirjoissa. Hieman myöhemmin Jeppe Folmarinpojalla kuitenkin oli Nokian koskessa mylly, jonka piispa Jöns antoi rikkoa. (FMU 5343) Hummerkosken Jepen mylly on siis todennäköisimmin Klaus Kurjen isän Jeppe Kurjen mylly. (Vähäkangas 1999, 45; Suvanto 2001, 1069)

Käsikiviä käyttivät esihistoriallisella ajalla yleensä naiset tai orjat. Kun eräelämä korvautui yhä enemmän maanviljelyksellä, miehet ryhtyivät kotitalouden koneiden rakenteluun. 1400-luku oli läntisessä Suomessa vesimyllyjen rakentamisaikaa, ja niitä rakennettiin jo silloin satoja. 1586 koko Satakunnassa oli lähes 400 myllyä ja Hämeessä yksistään Hauhon (Hollolan) kihlakunnassa yli 200 myllyä. Vesimylly on ollut ihmisen ensimmäisiä ja pitkään ainoita teollisia tuotantolaitoksia ja ollut aina tietynlaisen kiinnostuksen kohteena. Myllyt keräsivät ympärilleen myös suuren määrän tarinoita.

Kosteus lahotti puiset myllyt yleensä muutamien vuosikymmenten kuluessa ja niin mylly oli uusittava. Rakennustaito tuli Keski-Euroopasta viikinkien välityksellä Ruotsiin (mylly-nimi: vanhan ruotsin mylna, mylla, mutta 1200-luvun ruotsinkielessä jo qvarn). Munkkien välityksellä keksintö tuli Turun seudulle, josta tunnetaan Turun piispan Halistenkosken mylly vuodelta 1352 ja Lohjan pappilan mylly vuodelta 1384. Sieltä taito levisi ehkä hämäläispitäjien kautta Pirkanmaalle, koska Satakunnassa myllyjä oli keskiajalla vain 19 ja Hämeessä 52. Tuulimyllyt tulivat vasta 1600-luvun alkupuolella Varsinais-Suomen suunnasta. (Aaltonen 1944; Luukko 1957, 475-489; Jokipii 1974, 428-444; Korhonen 1993)

Oikealla oleva O.Viljasen laatima piirros esittää yksinkertaisen jalkamyllyn toimintaperiaatetta. (Kuvalähde: Saarenheimo 1974, 388)

Lauantaina 7.7.2007 Paula ja Juho Paloheimon omistamassa Hummerkosken myllypihassa paljastettiin nokialaisen kuvanveistäjän Matti Mönkäreen teräksinen Huhmarlohi -veistos. Aiheensa veistos on saanut Paloheimojen lohilammikoista 1960-70-luvuilla sekä paikalla olleista ikivanhoista myllyistä. Lohi on kiinnitetty varta vasten tehtyyn myllynkiveen. (Paloheimot kuvassa vasemmalla)

Paula ja Juho Paloheimo muuttivat Hummerkosken saharakennuksen (vas.) asunnoksi. Oikeanpuoleinen rakennus oli alkujaan lohilammikon kahvila. Kunnostettuja rakennuksia ympäröi laaja ja hyvin hoidettu puutarha.

Jeppe Kurjen isästä voi tehdä vain välillisiä päätelmiä. Oletettavasti pelkkä äidin suvun asema ei olisi riittänyt siihen, että Jeppe Kurki avioitui kuuluisan Klaus Lydekenpojan tyttären kanssa. Jos Jepen isoäiti oli laamanni Jaakko Kurjen tytär ja Herman Svärdin puoliso, näiden tyttären aviomies eli Jepen isä tuskin oli muu kuin rälssimies tai pappi. Koska Jeppe sai Laukon ja samalla ehkä myös Tottijärven isän perintöä, niin tämäkin edellyttää, että isän on täytynyt olla merkittävä mahtimies ja mahdollisesti juuri hän on omistanut tiloja Tottijärven, Laukon ja Nokian alueilla. Ketään ei voine asettaa ehdolle muuttamatta samalla sukutauluissa tällä hetkellä vallitsevaa järjestystä. Jos tähän varautuu, mahdollisia nimiä ovat Svärd, Bielke-Odygd, Skelghe. (Läntinen 1974, 16-24; Suvanto 2001, 649; Anthoni 1970, 167)

Kurki-nimi näyttää seuranneen yhteisöllisen aseman tai tavoiteltujen ominaisuuksien vuoksi. Muutamat muutkin lisänimet voivat olla hämäriä jäänteitä ikivanhasta perheen totemismista. Kurki, joka tarkoitti aikanaan myös paholaista, pahan ilman lintua ja kummitusta, muuttui rälssimiehen lisänimenä ja vaakunaeläimenä valppaan soturin vertauskuvaksi. Kurki -lisänimi kertoisi silloin vain korkeintaan ylimalkaisesti sukulaisuudesta. (Suvanto 1987, 116-118)

Oikealla näkymä Sarkolan hyvin säilyneestä vanhasta kylästä. 1500-luvun alussa kylässä oli 16 taloa. Muutamien talojen yhdistyttyä taloja oli 1780-luvulla vielä 14. Vanhakylä oli tyypillinen satakuntalainen umpikylä Ristiraitin ja Lähdekujan ympärillä. (Kulmala 1931)

Sarkolan Rekola. Soratie, jota ei vielä näy 1700-luvun kartassa, seuraa Lanajokea Suonojärveltä Kulovedelle asti. 

Karkun talvikäräjillä vuonna 1561 taas viisi Sarkolan isäntää eli Paavola, Nikkilä, Rekolan Hoikka, Keso ja Mekkonen saivat 40 markan sakon siitä, että olivat hävittäneet Juho Knuutinpoika Kurki vanhemman myllyn. Isännät olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, kun Juho Kurjen laamanninvirka oli hallitsijan vaihdoksen yhteydessä lakkautettu vuonna 1560. Laukolla lienee ollut jo näihin aikoihin mylly myös ylempänä Lanankoskessa. (Suvanto 2001, 316)

Hetken aikaa (1523-60) alueriidoista ei näy asiakirjoja, mutta jo kesällä 1564 asiaa käsiteltiin tutkintokäräjillä Pirkkalan nimismiestalossa. Laukon Juho Knuutinpoika valitti Sarkolan ja Kutalan miesten tekemistä vahingoista ja vaati katselmusta. Henrik Jönsinpoika, Henrik Tuomaanpoika ja Frans Laurinpoika suorittivat yhteensä 12 vesilahtelaisen ja karkkulaisen talonpojan kanssa katselmuksen, ja vahvistivat heinäkuun lopulla 1564 jälleen kerran rajan kulkevaksi Jepen myllyn luota, kuten vanhat tuomiot ovat esittäneet. (Raevuori 1963, 40, Suvanto 2001, 316-7)

Laukon Akseli Kurki toimi kihlakunnantuomarina vuosina 1587-1624. Vuonna 1616 hän joutui allekirjoittamaan korvauspäätöksen, koska Vesilahden Salospohjan, Kuralan ja Suonolan kylien asukkaat sekä muutamat muutkin olivat harjoittaneet luvatonta haaskausta Lanankosken ja Hummerkosken välisellä Murtomaan alueella. Korvauksen saajina olivat nyt yllättäen Sarkolan miehet. He olivat käyttäneet hyväkseen kuningas Kustaa Adolfin oleskelua Suomessa ja kääntyneet suoraan kuninkaan puoleen. Kuningas oli antanut Turun linnassa 21.2.1616 päätöksen, jolla asia oli siirretty Akseli Kurjen johtaman tuomioistuimen ratkaistavaksi. Haaskauksen luonnetta ei ole mainittu, mutta myöhemmän tuli ilmi, että perusteluissa oli jotakin hämärää. (Raevuori 1963, 55)

Lanajoki alkaa Vesilahden 9 kilometriä pitkän Suonojärven luoteisnurkasta. Suonojärven on arveltu olleen lappalaisten tuntemaa seutua, koska nimi 'Suono' tarkoittaa kenkäheinää. Suonojärveen vettä tulee useista järvistä eteläisestä Vesilahdesta.

Vuodesta 1631 lähtien Juho Knuutinpoika oli Turun hovioikeuden presidentti, mikä nosti edelleen miehen arvovaltaa. Juho Murto sai nauttia torpastaan viisikymmentä vuotta. Ylisen Satakunnan lainlukijat antoivat kaiken kukkuraksi katselmukseen perustuvan tuomion, jonka mukaan Vesilahden ja Karkun välinen oikea raja kulkeekin Torrisvuoresta (nyk. Kivipyykinvuoresta) Tynnyrikiveen, Hummerkosken alempaan putoukseen Jepen myllyn kohdalle ja siitä Laajamäkeen. Näin ollen koko Murtomaa tulikin kuulumaan Vesilahden puolelle ja Laukon kartanoon. (Raevuori 1963, 68)

Varsin hyvä koskipaikka oli Hummerkosken ja  Murtoojärven yläpuolella (eteläpuolella) Lanankoskessa eli Narvanmatkan koskessa, jonka n. 8 metrin putouskorkeus riitti jo tehokkaallekin ratasmyllylle. Tähän koskeen Juho Knuutinpoika rakennutti sahamyllynsä jo 1640-luvulla.

Pöyhölän valtiopäivämies Arvid Eerikinpoika Arvela valitti valtiopäivillä Tukholmassa varsin suuriäänisesti, että sahamylly tuottaa suurta haittaa kosken kaikille muille myllyille. Tyrväällä pidetyssä oikeudenkäynnissä kukaan ei uskaltanut puolustaa Arvelaa. Oikeus totesikin, että Juho Knuutinpojan sahamyllystä ei ole kenellekään haittaa. Arvela sai 40 markan sakon ja kuukauden vankeutta. (Raevuori, 1963, 72-75)

Kuralan ja Salospohjan miehet olivat rakentaneet jalkamyllynsä 1600-luvun alkupuolella omalle maalleen Lanankoskeen, Laukon myllyn yläpuolelle. Laukon vouti Matti Matinpoika Skierner väitti myllyn tuottavan suurta haittaa Laukon myllylle. Uskottujen miesten katselmuksen perusteella Kurjen asiamies Håkan Antinpoika vaati talvikäräjillä 1671 jalkamyllyn hävittämistä, koska se haittasi Laukon omavaraismyllyä sekä Pajulahden asukkaiden myllyä. Oikeus totesi 5 syltä leveän padon laittomaksi ja myllyn purettavaksi. Kuralaiset ja salospohjalaiset velvoitettiin lisäksi korvaamaan niin Laukolle kuin Karkun Sarkolan kylän asukkaillekin aiheutuneet vahingot. (Raevuori 1963, 110-111)

Vuonna 1772 Kuralan seudun isäntien mylly rakennettiin uudelleen Laukon maille, mistä Laukolle maksettiin luonnollisesti vuokraa - sikäli kuin muistettiin. Tämä mylly lienee juuri se, jota myöhemmin nimitettiin Tannin myllyksi.  Kuralan ja Suonolan taloilla oli kullakin vain yhden vuorokauden käyttöoikeus. (VH 439) Lanajoki oli myllyjen paikaksi varsin hyvä, koska Suonojärven ja Kuloveden välinen ero on lähes 50 metriä.

Koskelasta alkaen Lanajoki muuttuu satojen metrien matkalle hurjaksi. Kun koski kuohuu heinäkuussakin, sen pärskeet toukokuussa ovat valtavia. Kuvan seutuvilla on sijainnut Siukolan ja Schalmin ylempi mylly. Selviä jälkiä myllyistä ei ole nähtävissä. Kivisissä koskipaikoissa käytettiin myös tukkien uittorännejä; näin mm. Tannin kolussa ja Koskelan alajuoksulla (mm. Leppärännit). Monin paikoin kivien perkaukset ovat hävittäneet kaikki jäljet vanhoista myllyistä. Murtoojärven yläpuolella olevassa Mattilankolussa mm. on selviä kivien perkauksen merkkejä.

Aateliston maiden palautusten yhteydessä Laukon Gabriel Kurjen (1630-1712; sukunimenä jo Kurck, kuva oik.) taloudellinen tila heikentyi huomattavasti. Tässä vaiheessa Sarkolan isännät katsoivat olevan oikea hetki kääntyä Turun hovioikeuden puoleen, jotta ikuinen riita-asia saataisiin ratkaistuksi lopullisesti. Vuonna 1675 Vesilahden ja Lempäälän kihlakunnanoikeus asetti uskotut miehet suorittamaan katselmusta. Kuitenkin vasta 4.1.1679 kymmenen Vesilahden ja Karkun lautamiestä istui Tolpan torpassa päättämässä asiasta. Mukana olivat myös Laukon edustaja sekä Sarkolan edustajana kruununnimismies Kustaa Juhonpoika Svarthafra.

Kunkin edunvalvojan mielestä maa kuului itselle, ja kaikkein innokkaimmin puoliaan piti Laukon edustaja tilanhoitaja Lauri Billovius. Billovius katsoi, että Sarkolan miehillä ei ole oikeutta Vesilahden puolella oleviin maihin ja että sarkolalaisille tulisi asettaa sakko. Billovius esitti myös Vesilahden kirkkoherra Steniuksen antaman todistuksen, jonka mukaan Sarkolan talollinen Heikki Laurinpoika Keso olisi sanonut, että ”Jos Laukon herra minun hyvenä pitä, niin minä kyllä tämen rijdan niin ratkaista tiedän, etteikä hänen tästä mitäkän vahingota tapahdu.” Keso ei kuulustelussa lausuntoaan enää tunnustanut omakseen. Kiistaa aiheutti nyt se, oliko Murtomaa Laukon omaisuutta vai vaihdettu Laukon kanssa. (Raevuori 1963, 115-120)

Sarkolan miehillä oli vuoden 1679 oikeudenistunnossa yllättäen hallussaan maanvaihtoa osoittava käräjätuomio. Tuomio oli muutoin samanlainen kuin vajaa 100 vuotta aiemmin eli vuonna 1564 annettu tuomio, mutta siinä oli kaiken muun tunnetun lisäksi maininta maanvaihdoksesta. Laukon Juho Knuutinpoika vanhemman väitetään saaneen Sarkolan miehiltä Kolmentaipaleen maakappaleen ja Sarkolan miehet olisivat saaneet puolestaan Lanankosken ja Hummerkosken välisen alueen omakseen. Ennen vuotta 1679 Kolmentaipaleelle oli todella ilmestynyt Laukon torppa Tolppa, minkä sarkolalaiset hyväksyivät, mutta sitä he eivät hyväksyneet, että myös Murronmaalle oli ilmestynyt Laukon torppa, Juho Murron torppa.

Sarkolalaisten näkemyksiä ja vain heiltä tavattua asiakirjaa ei voitu hyväksyä. Vuonna 1679 julistettu päätös tuli maaomaisuuden kannalta vihdoin lopulliseksi ja päätti ainakin teoriassa maariidan. Häviäjiksi joutuivat jälleen kerran Sarkolan isännät. Kolmentaipaleen maakappale oli menetetty, Murto sai pitää torppansa ja Laukko Murtomaan eli Hummer- ja Lanankosken välisen maakappaleen omistuksessaan.

Sarkolalaisille myönnettiin sentään jonkinlainen oikeus metsänkäyttöön ja laiduntamiseen Hummer- ja Lanankosken välisellä alueella. Myös Akseli Kurjen antama epäilyttävä tuomio vuodelta 1616 kumottiin. Sarkolan miehet olivat tunnustaneet ryhtyneensä kanteeseensa ymmärtämättömyydestä. (Raevuori 1963, 119) Vielä 1700-luvun lopulla isojaon toimittajat joutuivat ottamaan kantaa rajalinjaan, joka ei ollutkaan enää niin selvä. (Raevuori 1963, 206) Kartoissa raja on edelleenkin Hummerkosken kohdalla melkoisen kihara.

Murtoon torpassa kerrotaan sittemmin olleen väkeviä miehiä, jotka mm. ampuivat metson suuren männyn oksalta. Riihityön lomassa isäntä pyysi pikkupoikaa menemään katsomaan, olisiko karhu tullut kauramoisioon. Pyssyä ei tietenkään ollut lupa ottaa - mutta poikapa otti sen salaa. Karhu oli kuin olikin kauramoisiossa, ja pikkupoika ampui sitä aidan raosta. Riihiväki kuuli kovan pamauksen. Karhu löytyi kuolleena ja pikkupoika oli pyörtynyt pyssyn iskuvoimasta. Karhusta saatiin lopulta hyvä saalis. (SKS Frans Kärki 9022) Oikealla näkymä Murtoojärvestä, jossa vastatuuli virtauksesta huolimatta pystyi pysäyttämään uittomiesten tukit.

Hummerkosken myllykiista puhkesi vielä kerran uudelleen aivan 1600-luvun lopulla, kun Laukon Gabriel Kurki oli joutunut rahavaikeuksiin ja pantannut Siukolan ja Tolpan torpat säätyjen pankille. Monen omistajavaihdoksen jälkeen torpat siirtyivät vuonna 1695 vääpeli Kristian Schalmille. Koska Hummerkosken mylly sijaitsi Siukolan ja Tolpan välissä, vääpeli tulkitsi omistavansa myös myllyn putouksineen. Gabriel Kurjelle tulkinta ei käynyt alkuunkaan. Hänen mukaansa Hummerkosken mylly oli rakennettu Tottijärven kartanon ja kaikkien sen torppien yhteisiä tarpeita varten, joten Siukolallakin oli ollut vain jauhatusoikeus vuorollaan mutta ei omistusoikeutta.

Vasemmalla osa Hummerkosken suurta myllylampea. Useimmiten juuri veden virtausta tasaava myllylampi aiheutti riitoja.

Vääpeli Schalm ei ilmeisesti mahtanut asialle mitään, vaan rakensi talvella 1697 Hummerkosken myllyn yläpuolelle oman myllynsä, mutta Gabriel Kurjen toimesta tämä mylly kaadettiin kumoon ja heitettiin koskeen. Oikeudessa todistajien mukaan Hummerkosken eli Siukolankosken mylly oli ollut ikimuistoisista ajoista omavaraismylly (odalqvarn), joka kuului Tottijärven kartanolle ja jonka omistajana Akseli Kurki oli sallinut 1500-1600-lukujen vaihteessa kaikkien torppienkin jauhattaa viljansa. Hummerkosken myllyn rautaosien kunnossapidosta vastasi Laukko ja puuosista torpparit. Tätä myllyä Laukkokin käytti, kunnes rakennutti ratasmyllyn ylemmäksi Lanankoskeen. Oikeus totesi 1699 myllyn kuuluvan Tottijärven kartanolle ja sen torpille. Schalm vaati korvausta jokeen heitetystä myllystä mutta turhaan. (Raevuori 1963, 113; Kaarninen 1998, 103)

Oikealla jalkamyllyä tehokkaamman ratasmyllyn toimintaperiaate. Lanan ratasmylly ei ollut rakenteeltaan aivan tällainen. (Kuvalähde: Aaltonen 1944, 70)

Vaikka Laukolla ilmoitetaan vuosien 1585-6 myllyluettelossa olleen 4 ympäri vuoden käyvää myllyä Lanajoessa, niin Hummerkosken eli Siukolan myllyt näyttävät 1600-luvulla jääneen hetkeksi vähemmälle huomiolle, koska ainakin toinen niistä oli 1632 autiona. (VH 151, 438-440) Alempi mylly lienee jäänyt läheisten torppareiden eli Murron, Siukolan ja Tolppien kotitarvemyllyksi. 1700-luvulla mylly kuitenkin pyöri ympäri vuoden ja tuotti 2 tynnyriä myllytullia vuodessa. (Raevuori 1963, 204) Vuoden 1855 Kalmbergin karttaan on merkitty sekä alempi että ylempi mylly (kartta vasemmalla). Tässä kartassa raja näyttäisi kulkevan Hummerkosken myllyn yläpuolelta. Muita Lanajoen myllyjä ei jostakin syystä ole merkitty, vaikka myllyjä oli useitakin.

Myöhemmin Siukolan myllyn kerrotaan vaihtaneen usein omistajaa. Viimeisimpiä mylläreitä Hummerkosken myllyssä lienevät olleen Eino Katajisto ja hänen isänsä. (Tauno Pouru, haast. 1986) Katajisto toimi Hummerkosken myllykylässä kauppiaanakin vuoteen 1975 asti. Pentti Paloheimo osti myllyalueen 1960-luvulla ja perusti siihen suurehkon kalanviljelylaitoksen. Vanhasta sahasta hän kunnosti perheelleen asunnon. Poika Juho Paloheimo on vaimonsa Paulan kanssa kunnostanut vanhat rakennukset sekä rakentanut lisätiloja ja viihtyisän puutarhan.

Laukon kartanon kiinnostus kohdistui yhä enemmän joen yläjuoksulle eli Lanajoen Narvanmatkan koskeen, jolla tarkoitettaneen juuri nykyistä Lanan myllyn paikkaa. Sinne Juho Knuutinpoika nuorempi oli rakennuttanut myllyn oheen myös lähinnä tulva-aikoina käyvän sahan jo 1640. (Jokipii 1974, 452; VH 440) Axel Gustaf Kurki (Kurck) rakensi 1700-luvulla sahan ja jauhomyllyn uudelleen. Sahassa, jossa oli 14 hienoa hollantilaista sahanterää, sahattiin lautoja kauempanakin asuville. Jauhomylly toimi kahdella kiviparilla ympäri vuoden. (Raevuori 1963, 203-4) 

N. 200 metrin päässä Lanan myllyn yläpuolella oli Kullaankoskessa Tannin jalkamylly eli 2-kivinen Lanan Ylinen mylly. 1800-luvulla myllärinä siellä oli ainakin Adolf Tanni. (Kärki 4641; Tauno Pouru, haast. 1986) Tässä myllyssä oli osakkaina Kuralan, Salospohjan ja Suonolan isäntiä sekä jollakin osuudella myös Laukko.

Lanajokea Koskelan kohdalla, hieman Murtoojärven alapuolella. Joki näyttää tukinuittajien perkaamalta. Myllyjä ei Koskelan alueen yläosassa ole merkitty karttoihin tai asiakirjoihin. Siukolan ylempi mylly sijaitsi tästä ehkä 200-300 m alempana.

Lanankosken Ylinen mylly joutui kuitenkin 1880-luvulla Narvan isäntien suurisuuntaisten suunnitelmien uhriksi. Narvalaisilla oli lukuisia torppia suoniityillä ja laajan suoalueen reunoilla Krääkkiön ja Kivilahden välissä, ja nyt suot haluttiin kuiviksi. Isännillä oli pari myllyä Pyhäjärveen laskevassa Narvanjoessa, jonka vesimäärä ei ollut kovin suuri. Isännät halusivat johtaa Järviönsuolta ja sitä ympäröiviltä järviltä (Oravajärveltä ja Ruokojärveltä) tulevat vedet Narvanjoen kautta Alhonlahdelle Narvaan. Järviönsuolle olisi saatu paljon kuivia peltoja ja sivutuotteena Narvan myllyihin tehonlisäystä. Suunnitelma edellytti 700-metrisen kanavan kaivamista Narvajärveen Kivilahtijärvestä, joka muutoin laskee Suonojärveen ja Lanajokeen.

Tie-, vesi- ja kulkulaitosten Ylihallitus ei suostunut narvalaisten suunnitelmaan vaan ehdotti Lanajoen luonnollisen uoman perkaamista, mikä tuottaisi lähes vastaavan hyödyn. Isännät joutuivat hyväksymään tämän ehdotuksen. Lanajoen Ylinen mylly kuitenkin muuttuisi tehottomaksi, joten Narvan alueen isännät päättivät lunastaa ja hajottaa jo silloin lahoamassa olevan Ylisen myllyn. Kivilahtijärven ja Suonojärven väliä ruopattiin 1890-luvun alussa ja Lanajoen alkujuoksu kaivettiin 1,8 metriä syvemmäksi. Lanansillan kohdalla jokea oli pakko pengertää kivillä, jotta joen reunat eivät romahtaisi. (HLA 1891/2527)

Laukon omistama Lanan mylly ja saha sijaitsi vajaa 3 kilometriä Hummerkosken yläpuolella. Laukko uusi myllyn 1871-1879 ratasmyllyksi, jonka vesirattaan halkaisija oli 5,5 metriä ja leveys 1,6 metriä. Kivipareja ratasmyllyssä oli 3. 1890-luvulla Lanan myllärinä toimi Alfred Juhonpoika Mylläri, joka samalla oli pitänyt Pelttarin torppaa. Jostakin syystä Laukko kuitenkin sanoi Myllärin irti niin tehtävistään kuin Pelttarin torpastakin ja otti Akaasta uuden myllärin ja torpparin Pelttariin. Mylläri sai korvaukseksi Siukolan suuren torpan.

Hieman myöhemmin eli vuonna 1906 myllyn lähellä asuneet ja lakkoon menneet Siukola, Murtoo ja Gränstolppa joutuivat häädetyiksi torpistaan. (Raevuori 1963, 274) Torpat eivät olleet mitään pieniä torppia; Siukolalla oli maata 20 ha ja Murtoollakin 15 ha. Kumpikin teki kartanoon kuitenkin lähes 200 työpäivää vuosittain ja lisäksi kartanoon toimitettiin melko suuri määrä erilaisia tuotteita ja tarvikkeita. Murtoo oli myös takaamassa Laurila Oy:n lainoja. (Kaarninen 1998, 108, 159) Vuoden 1900-luvun vaiheilla Lanan myllärinä toimi ainakin joku Koivula sekä joku euralainen mies.

Laukko myi vuonna 1924 Lanan myllyn Frans Niemiselle, joka oli ollut aikaisemmin Kuralassa Valon myllyn hoitajana. Tauno Pourun mukaan Nieminen oli ollut Lanassa myllärinä Laukon lakkojen aikana 1906. Myllyn ostettuaan Nieminen rakensi sen yhteyteen myös raamisahan. 36-hevosvoiman turbiini ei tahtonut riittää raamille. Martti Soravuoren mukaan Laukko oli kuitenkin jättänyt itselleen etuoikeuden jauhattaa myllyssä silloin kun halusi. Jauhatukseen tultiin 10-20 hevosen kanssa ja työ kesti kauan.

Vasemmalla Lanan pienehkö myllylampi. Tannin mylly ja sen edeltäjät sijaitsivat 1880-luvulle asti jonkun matkaa myllylammen takana.

Esaias Pouru Kivilahden Kiilosista osti Tottijärveltä Vanha mylly -nimisen tilan 1937. Esaiaksen veljet käyttivät sukunimiä Pinomäki ja Grönholm. Näihin aikoihin Lanan myllyssä oli kaksi kiviparia ja ryynikone. Uuden padon ansiosta putouskorkeudeksi tuli 8 metriä ja hevosvoimia 60.

Esaias Pouru uusi myllyn kokonaan vuonna 1953 ja rakennutti sen nyt tiilestä ja vanhojen myllyjen puuosista (kuva vasemmalla vuodelta 2006). Myllyyn tuli 3 kiviparia, puhdistuskivi (kräärikivi), kuorimakone, yksikammiomylly ja ryynilitistin. Vesiturbiini pyöritti aikanaan valta-akselilla sekä myllyä että sahaa. Esaiaksen poika Tauno osti sahamyllyn vuonna 1955. Myllyn toiminta loppui 1976, mutta sahaa on käytetty myös viime vuosina. Taunon jälkeen sahamyllyä on omistanut hänen poikansa Matti. (Köykkä, Schultz, Siirala 1993, 112; Tauno Pouru, haast. 1986)

Hyvä myllylista on Lääninhallituksen katselmusasiakirjassa vuodelta 1882. Lanankosken alapuolella sijaitsivat sen mukaan Siukolan eli Hummerkosken kaksi yksikiviparista jalkamyllyä. Jossakin sen alapuolella oli Kutalan isäntien samanlainen mylly, jonka sanottiin olleen siinä ikimuistoisista ajoista lähtien. Edelleen seurasi jalkamyllyjä, joita omistivat Vahalahden Mikkola ja Tyrsärä. Sitten tuli Sarkolan ja Nikkilän myllyt. Nikkilän myllyssä oli 2 kiviparia ja yksi ryynikivipari. Myllyjä oli siis vuonna 1882 peräti 9 kpl. Joidenkin myllyjen luona mainitaan olleen tukinuittorännejä. Jokisen myllyn vaiheilla oli pahoja koluja. (HLA 1891/2527)

Oikealla olevat kuvat ovat Jokisen Saha ja Mylly Ay:n pihasta. Ylemmässä kuvassa näkyy yhä toiminnassa oleva saha ja alemmassa sahan yläpuolella oleva myllypirtti. Lanajoen alajuoksua nimitetään Sarkolassa joko Sarkolanjoeksi ja aikaisemmin Niemojoeksi tai Miemojoeksi. Tällä kohdalla joen putous on peräti yli 10 metriä, joten veden voima on ollut suuri. Vanhojen karttojen mukaan ylempänä on ollut vielä Myllylammi. Vesi johdetaan edelleenkin alas vesiturbiinia kohden pyöreässä puisessa rännissä. Täällä kuten monessa muusakin vanhassa myllyssä (mm. Lanan) viimeisin käyttö vesivoimalle on ollut sähkön tuottaminen.

Vuonna 1891 Lanajoesta ja sen myllyistä kerrotaan jälleen tarkastuspöytäkirjassa. Tannin mylly on revitty pois, mutta muut myllyt Hummerkoskeen asti ovat olemassa. Siukolanjärven jälkeen mainitaan olleen Rainistonjärvi tai Raatistonjärvi, mutta se on sama kuin nykyisen kartan Rekolanjärvi. Sitten seuraa Käärekoski tai Käräjäkoski ja myllykoski, jossa on kolme myllyä ja neljättä rakennetaan - luvattomasti. Ennen Nikkilän myllyä Pekkosen Vainionkoskessa mainitaan olevan mylly. Myllyjä oli 1891 siis edelleen 9 kpl. (HLA 1891/2527; Jaakkola 1925)

Vanojen perimätietojen mukaan Sarkolanjoen suun länsipuolella on ollut Untamon maa ja Halmeen maa. Kerrotaan, että Uro Untamo (tai Untamoinen) "käänsi Käärekosken" kaivamalla sille uuden uoman n. 200 metrin levyisen mäenharjanteen poikki. Vesi oli aiemmin virrannut Rekolanjärvestä paljon leveämpänä ja epämääräisempänä jokena. Untamon veljeksi on mainittu Kalervoinen, joka perusti Vahalahden kylän. (Jaakkola 1925).

Lyhyenkin aikavälin kuvauksista ilmenevät hyvin jatkuvat muutokset myllyjen omistuksissa ja nimissä, ehkä niitä myös rakenneltiin eri aikoina eri paikkoihin. Perimätiedot kertovat, että jokin Sarkolan myllyistä jäi sotien aikana kiinni luvattomasta jauhattamisesta. Kun myllytulli maksettiin säkkien perusteella, muuan nokkela isäntä Sarkolasta neuloi kahden säkin päät yhteen, jotta saisi jauhatettua samaan hintaan kuin aikaisemmin.

Oikealla olevat kuvat ovat viimeisimpänä alajuoksulla toimineesta myllystä, Tarkan vehnämyllystä. Alemmassa kuvassa näkyy vesikouru, jota myöten tasainen vesimäärä juoksee edelleen myllyn sisälle. Betonisillan alla olevaa patoluukkua säätämällä käyttöveden määrä saatiin sopivaksi. Keväällä suurin osa vedestä juoksi luonnollisesti ohi.

Lahden ympäristössä on korkeiden kallioiden ansiosta mahtavia maisemia. Kuvassa vasemmalla rannalla on ensin Lapinvuori ja Lapinnotko. Näiden jälkeen kauempana on Vanajanvuori, jonka laella on Pirunpesä.

Suoniemen kirkko vuodelta 1803 sijaitsee lahden koillispuolella. Sastamalan kappelina Suoniemi oli jo 1658.

Lahden eteläpuolella on saari, jonka nimenä 1864 oli Kalma saari, mutta uusissa kartoissa huvilasaareksi muuttuneen saaren nimenä on Kalmesaari.

Vesilahden-Tottijärven raja-alueiden paras myllyjoki oli juuri Lanajoki. Muualla myllyjen paikkoja oli niukalti. Veikko Jussila on kuitenkin muistanut, että Joenpohjaan Hahlonvuoren itäpuolelta laskevan Sakkoonojan Kallaskoskessa oli jalkamylly. Koski oli tasan Kaapun isäntien ja Viljami Virolaisen omistuksessa. Inventoinnin yhteydessä löydettiin koskesta kaksikin vanhaa myllynpaikkaa. (Veikko Jussila, haast. 1990; Adel 2004, 21) Vakkalan kylän talot olivat rakentaneet 1691 Gabriel Kurjen mielestä vastoin asetuksia ja määräyksiä jalkamyllyn Pärrän torpan maalle Jokipohjan jokeen ja aiheuttivat Laukolle suurta vahinkoa. Laukko tosin oli itse aikoinaan antanut myllyn vakkalalaisille saatuaan Vakkalan kylästä Pärrän maita torpan paikaksi. (Raevuori 1963, 112, 147)

Hätikkäjärvestä Ekkermanin kulman kautta laskevassa Joutsjoessa Kaarninen mainitsee olleen Heikkilän myllyn ja Nyystään myllyn. (Kaarninen 1998, 104) Vuonna 1586 lähin kruununmylly, joka samalla oli ainoa ajankohtaansa nähden Ylä-Satakunnassa, sijaitsi Karkun Siuronkoskessa. Senkin omistaja 1500-luvun alussa oli Laukko. Kruununmyllyjä rakennettiin 1620-luvun lopulla lisäksi Lempäälän Kuokkalankoskeen ja kaksi Tammerkoskeen. Kaikki nämä kosket ovat olleet runsasvetisiä ja soveltuneet ympärivuotiseen käyttöön. (Jokipii 1974, 441-2, Suvanto 2001, 1071)